8., 9. ja 10. Matkapäivä: Matkan paras ja kamalin päivä

Perjantaiaamuna oli aika surkea olo herätessä. Matka oli kulunut aivan liian nopeasti. Ihmekös tuo, kun joka päivä oli niin paljon kivaa tekemistä. Kuka olisi arvannut, että matkamme huipentuisi niin hienoon kokemukseen, kuin tänä päivänä kävi.

Erotuksella ©oli aamusta heti koulua ja minun ja tyttöjen © suunnitelmiin kuului vierailu arktisessa akvaariomaailmassa Polariassa. Siellä oli akvaariota jos jonkin kokoista, joissa polski ja kiemurteli kaiken maailman örkkimörkkejä ja hylkeitä, joilla tuntui olevan oikein show päällään, lisäksi siellä oli myös panoraamaelokuvateatteri. Teatterissa näkemämme lyhytelokuvan niemeä en enää muista, mutta siinä nähtiin paljon Norjan vuoriston erilaisia alueita. Sen näkeminen vain kasvatti halua jäädä tutkimaan Norjaa vielä lisää, koska ne paikat, joita siellä voi nähdä, näyttivät niin tajuttoman upeille.

Polariasta ostin matkamuistoksi itselleni revontulista kertovan kirjan. Opuksella oli hintaa, jonkin verran, mutta puolustuksekseni siinä on ihan hirmuisesti kaikkea: historiaa, myyttejä, tiedettä ja tietysti upeita kuvia! Sen sijaan minulta voisi kysyä, että: ”mitä ihmettä ajattelin siinä vaiheessa, kun täysin tietoisesti valitsin kirjan norjankielellä?!” – kirja onneksi on täynnä sellaisia asioita, joista jo tiedän jotain ja niistä mistä en tiedä, löytyy netistä suomeksi tai englanniksi. Jos vaikka tässä oppisi vähän norjaa :D.

Kotimatkalla tarttui mukaan myös hyvännäköinen ruokalehti.

Puolenpäivän tienoilla olimme taas koko rakettiryhmä © koossa ja valmiina valloittamaan vuoria. No ei me ihan vuoria lähdetty valloittamaan vaan sen sijaan lähdimme valloittamaan valtaisaa 15 metristä jääputousta! Koko aamun kerääntynyt jännitys huipentui tähän! Erä-/matkaoppaamme/majoituspalvelun tarjoajamme/kiipeilyohjaajamme Eero oli täysin vakuuttunut, että selviämme ylös asti. Minä en niinkään. Paniikki oli ilmeinen.

Kiipesimme tuon ylimmän oikeanpuoleisen putouksen.

Ei tuonut kyllä jännitykseen yhtään helpotusta, kun putouksilla oli ruuhkaa ja jouduimme odottamaan, että englantilaisturistiryhmä lähtisi pois tieltämme. Jännitys ei todellakaan helpottunut siinä vaiheessa, kun erään englantilaisnaisen kiipeäminen näytti todella vaikealle. Kun hän viimein oli laskeutunut takaisin maankamaralla, se raukka vain lyyhistyi kasaan putouksen juurelle haukkomaan henkeä ja näytti yhdessä vaiheessa todella elottomalle. Jossain vaiheessa eläväraato oli raahautunut seurueensa pariin, mutta makasi edelleen maassa henkeä haukkoen. Juuh, elikkäs…

Sillä aikaan, kun jouduimme odottamaan vuoroamme, keittelimme hernaria ja tietysti söimme kananmunat, jotta kiipeämiseen olisi tarpeeksi energiaa. Aamupalasta meinaan oli jo jonkin verran aikaa. Sillä välin kun naisväki hääri keittiössä, Kiero valmisteli temppurataamme kuntoon.

Rilli sinne ylöspäin lähti ensimmäisenä kiipeämään ja hyvin näytti selviävän. Toisena menin minä. Paniikki laantui kyllä heti, kun kokoajan tunsi varmistusköyden olevan kireällä ja huomasi, että piikit jaloissa ja hakkuut käsissä ovat aika kätsyi välineitä kiipeämiseen. Vaikka paniikkia ei varsinaisesti ollut, pari ilmeistä paniikin paikkaa sain kuitenkin kokea. Ensimmäinen oli, kun noin puolessa välissä (omasta mielestäni) vasenjalkani, jonka varassa olin nousemassa ylöspäin, pettikin alta ja jäin kivasti köydestä ja hakkuista roikkumaan. Toinen paha paikka oli vähän ylempänä, kun jää murtui hakun alta ja meinasin vielä pudottaakin hakun. Onneksi olivat niin massiiviset hanskat kädessä, että hakku pysyi hanskassa, vaikka pitoa minulla ei siinä enää ollut.

Ylärivissä vas.: minä, Nynny

Alarivissä vas.: Marsipaani, Rilli

Kaikilla on sama takki, koska Rillin takki oli ainoa, joka oli kiipeämiseen käytännöllinen.

Kierolta ohjaajalta sain koko ajan toteutusmahdollisia ohjeita ja niin sinne ylös vaan päädyttiin. Mikään ei voita kyllä sitä fiilistä, kun pääsi ylös ja näki yläköysipisteen. Vasta sen näkeminen teki viralliseksi sen, että oli päässyt ylös asti. Sitten sieltä vaan laskeuduttiin alas käppäillen putousta pitkin.

Voi sitä adrenaliinin määrää ja endorfiinihuurua, mikä sai vallan, kun jalat koski maankamaraa. Näin pari viikkoa myöhemmin vieläkin muistan, kuinka mahtava se tunne oli. Tästä kokemuksesta on jo vaikea laittaa paremmaksi ja minähän vielä joskus kiipeän uudelleen. En ole ikinä tehnyt mitään näin kivaa ja ilman Vuorenvalloittajaa, en olisi sitä vieläkään tehnyt. Kiitos siitä ©!

Matkan parasta päivää seurasikin sitten matkan kamalin päivä. Lauantai ja kotiin lähtö päivä. En ollut todellakaan valmis vielä siihen. Aamulla pakkauduttiin siinä klo 10 kamojen kanssa autoon ja vietiin Eero yliopistolle. Koska kaikki muut tytöt olivat niin normaalisti, piti sitä itsekin yrittää olla. Itku ei nimittäin ollut kaukana, kun heippoja Eerolle sanottiin. En edes muista milloin olisin viimeksi ollut niin surkealla mielellä. Autossa onneksi Rilli paljastui sielunkumppaniksi: pala oli molemmilla kurkussa. Sitä palaa sai kyllä nieleskellä koko matkan Tromssasta Kilpparille. Autossa ei enää tehnyt mieli edes valokuvat maisemia, kun halusi vain katsoa niitä omilla silmillä ja yrittää painaa mieleen, miltä vuoret ja, eipä unohdeta sitä tärkeintä, meri ©, näyttää.

Yhden autoräpsyn otin kotimatkalla.

Valmiina katsomaan Melodifestivalenia.

Illalla päästiin Haparandan Karungissa sijaitsevaan majapaikkaamme Harjugårdeniin. Olimme varanneet neljän hengen huoneen todella mukavan oloisen pariskunnan majatalosta. Kun pääsimme perille, saimme kuulla, että he eivät normaalisti edes ota asiakkaita talvisin ja, että käytössämme on koko majatalo! Omistajapariskunta oli niin mukava. He puhuivat todella hyvää englantia ja hieman suomeakin. Onneksi meidän porukasta löytyi hyvin ruotsia puhuvia, joten oli mukavaa olla myös heille kohteliaita ja puhua ruotsia.

Pariskunta esitteli koko rakennuksen meille, sytyttivät olohuoneen kynttilät ja laittoivat meille vielä televisionkin päälle. Paikka oli ihanan maalaisromanttinen ja sisustuksessa oli ihania pieniä yksityiskohtia ajateltu. Myös makuuhuoneemme oli todella mukava ja sängyt olivat niin hyvät! Taidettiin kaikki nukkua yhdet elämämme parhaimmista unista. Suosittelemme kyllä tätä paikkaa yöpymiseen, jos vain Haparandan lähistöltä joskus tarvitsette yösijaa. Hintakaan ei ollut paha. 90 euroa, joka oli vain kymmenen euroa enemmän kuin se, mitä maksettiin siitä läävästä ja huonosta palvelusta Kittilässä.

Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä poikkesimme Haparandan IKEAssa ja muun muassa Haglöfsin outletissa. IKEAsta tarttui mukaan parit kannelliset uunivuoat, teehaudutin, pikkupyyhe ja semipikkupyyhe. Haglöfsilä puolestaan tarttui mukaan naurettavan hyvässä alennuksessa ollut Core-Tex kuoritakki. Sillä takilla kannattaa jääputouksiakin kiipeillä ;P. Kotiinpäin lähdimme ajelemaan muistaakseni siinä klo 13 jälkeen ja joskus hieman ennen kymmentä oltiin kotona. Ei ollut kyllä yhtään kaipua vielä takaisin kotiin.

Seuraavana päivänä koulussa tunnuimme kaikki olevan jokseenkin pahalla päällä. Meillä oli aamulla opetusharjoittelun infotilaisuus, jossa oli pakollinen läsnä olo. Se oli täysin turha ja pohdimme ”tämänkö takia tulimme kotiin???!” Ainakin minulla koko viikko kului pientä matkanjälkeistä masennusta potien. Yhtenä hetkenä olin iloinen kuin leppäkerttu ja leijuin iloisena pilvissä ja näin sateenkaaria, ja toisena hetkenä kiukkuinen kuin ampiainen valmiina kaivamaan syvää kuoppaa, jossa mököttää.

Kaipuu Norjaan on edelleen kova ja ehkä ihan hyvä niin. Tietääpähän, että niin paljon jäi näkemättä ja kokematta ja nyt on hyvä syy mennä sinne vielä joskus takaisin. Taidan sen Lyngenin niemimaan kärjessä olevan majakan ostaa…

©